Vaikka te hyväksyisitte läheisenne homona, muistakaa, ettei hän välttämättä aina itse hyväksy itseään.
Viikko sitten pidettiin taas Pridet, joihin tällä kertaa osallistuin itsekin. Kai se auttoi alulleen tämän kirjoituksen asiasta, jonka vuoksi itkin monesti itseni uneen ja vihasin itseäni, nimittäin homoseksuaalisuudesta.
En muista minkä ikäinen olin, kuitenkin tosi nuori, kun yllätin itseni tällä asialla. En tajunnut sitä ollenkaan aluksi, enkä ikinä ostannut odottaa tätä, mut siinä se oli, enkä ole ikinä vihannut itseäni niin paljoa, kun tajutessani että pidin tytöistä. Se oli epänormaalia, ja halveksittavaa, häpesin.
Vaikkei perheelläni ollut mitään negatiivista sanottavaa asiaan, en silti saanut heti hyväksyttyä asiaa. Siihen meni lähes vuosi. Ironista, olinkin itse se pahin homofoobikko.
Ajattelin aina olevani avoin ja suvaitsevainen, mutta yllätin itseni homofoobisuudellani. Myöhemmin se meni ohi, ja nykyään vaan nauran sille itseinholle mitä koin tätä asiaa ja itseäni kohtaan.
Kasvoin pienessä kylässä koko lapsuuteni, ja huomasin, että monella oli samanlainen mielipide asiasta kuin mulla. "Se on okei, kunhan ei satu omalle kohdalle." Mutta entä sitten kun se sattuu omalle kohdalle?
Muistan itkeneeni paljon ja kyselleeni itseltäni, miksen ole normaali tai mikä mussa on vikana. Miksi olin sellainen kuin olin ja pääsisinkö ikinä yli, tai parantuisinko?
Kuten moni muukin homonuori, mäkin jouduin ottamaan itse selvää kaikesta. Koulusta ei herunut opetuksessa mitään apua, ja kenellekään kertominen olisi ollut sosiaalinen itsemurha. Joten siinä sitten otettiin selvää, oli internet ja media, ja taistelun jälkeen tajusin ettei homous ole valinta. Vaikka vielä ei varsinaisesti tiedetä mistä homous tulee ja miksi, se ei ollut valinta, tai mielenterveyshäiriö, eikä sairaus.
Kun tunteet huonoudesta ja epänormaaliudesta kaikkosi, aloin taas pitää hieman enemmän itsestäni ja elämästä. Homous ei ollutkaan maailmanloppu. Mietin edelleen, että jos en olisi homo, olisin varmaan se kaikkein epävarmin ja homofoobisin ihminen.
Kaikesta siitä vihasta syntyikin jotain ihan kaunista. Minä, sellaisena kuin olen, ylpeänä homoseksuaalina, jolle rakkaus on enää vain rakkautta sukupuoleen katsomatta.
Vaikka kestikin hetken tajuta asia ja löytää itsensä, oli se sen kaiken vihan ja vaivan arvoista.
